vittu että ootan halloveenia niin pääsee pukeutumaan jokeriksi

Tässä järjestän just omien kissojeni eläinlääkärikuitteja yms kansioihin ja mietin että miksi meillä ei ole kehitetty eläinlääkäreille ja lemmikinomistajille samanlaista OmaKanta palvelua niin kuin ihmisille on?

Ois niin helppoa kun kaikki kuitit ja hoito-ohjeet löytyisi yhdestä paikasta. Lisäks pääsis selaamaan helposti että mikä se pvm olikaan kun oma kissa on syntynyt tai mikä oli sirun numero tai millon ollaan viimeksi käyty rokottamassa tai ettiä et mikäs sen eläinklinikan nimi olikaan missä ollaan käyty tai kuka on toiminut viimeksi eläinlääkärinä lemmikkiä hoidettaessa.

Tää palvelu vois toimia jokaisella eläinlääkäriasemalla jotta eläinlääkärit näkee heti yhdestä paikasta eläimen hoitohistorian yms.

Miksi tällästä ei jo ole? Vai onko ja olenko vaan elänyt pellossa?

Oon käynyt useissa asuntonäytöksissä ja nyt mahdollisesti olisi asunto aukeamassa mulle. Ei vielä täysin varmaa, mut toivotaan!

Mulla on säästöjä (alle 5000e) ja vanhemmat luvannut auttaa alussa, mut yritän hahmottaa budjettia niin osaako kukaan jeesata tässä?

Täl hetkel oon osannut huomioida nämä:

• Vuokra n. 500€/kk. Pieni yksiö.
• 2kk vuokravakuus
• Kotivakuutus. En tiedä paljon, mut tutut sano, et ei pitäis olla kallis
• Vesimaksu 25€/kk tasauksella eli oikeasti käytön mukaan
• Sähkö. Ei mitään hajua paljon sähköä kuluu tai paljon lopullinen sähkölasku on. On sähkösopimuksen laskuosuus ja sit siirtomaksut? Menee ihan ohi.
• Kämpän vuokraan kuuluu 50 megan netti.
• Puhelinlasku 17,99€/kk
• Vanhemmilta saan apuja välineisiin (saan mun vanhan sängyn mukaan) ja ostan tavaraa sitä mukaan kun tarvii
• Lemmikkikissa tulee mukaan (kämpässä saa olla lemmikkejä). Vanhemmat luvannut auttaa tarvittaessa varsinkin, jos tulee lääkärikuluja. Arviolta 30-50€ menee ruokaan ja hiekkaan kuukaudessa.

Oonko missannut jotain oleellista? Jännittää hirveästi, et onko jotain tosi isoja kuluja jäänyt multa huomiotta. Vanhemmat asunut omistustalossa niin pitkään että eivät tiedä näistä vuokrajutuista oikein ja muut tututkin on vähän heikosti osannut selittää tai en oo vaan ymmärränyt.

Jos teen töissä työni hyvin, aikataulussa ja joskus jopa etuajassa, niin mikä siinä on, että pitää alkaa piilovittuilee tuostakin? Ymmärtäisin, jos työn jälki olisi huonoa ja jne. Muutama työkaveri, joiden kanssa teen tiiviisti töitä, niin harrastaa välillä tuota. Ja se vittuilu ei ole mitään hassunhauskaa vaan sellaista, noh oikeata vittuilua ja ihan siinä minun lähellä, ihan kun en muka kuulisi..(siis välillä minulle osoitettu). Ja nämä kyllä naljailee myös selän takana varsinkin, kun työt ei jostain syystä onnistu, mikä on inhimillistä. Ja sillä ei ole väliä kuka työkaveri on kyseessä, vaan arvostelua ja kettuilua tulee. Mutta, se että teet työsi hyvin, niin sitä en ymmärrä, että miksi sittenkin pitää pilata toisen päivä.

Onkos muilla työyhteisössä tuollaista?

Itsellä 15-vuotias koira, jolla on alkanut selviä dementian merkkejä tulemaan. Lisäksi myös ei kuule kunnolla ja näkö heikentynyt. Kaikesta huolimatta hän innoissaan lähtee lenkille (vaikkei kyllä jaksa pitkiä lenkkejä tehdä) ja suht iloinen on myös kun näkee perheenjäseniä. Nyt viimeisimpänä hän on alkanut päästämään ulosteita sisälle.

Eli kysymys otsikossa ja missä menee tämä raja, kun elämä ei ole enää sen arvoista koiralle?

Pyydän apua. Toivon,että ette tuomitse minua ammattini takia.
Olen lääkäri. Opiskelin myös toista alaa jonkin verran yliopistossa ennen lääkärin töitä ja tein töitäkin elääkseni.

Koen olevani epäonnistunut elämässä. Sairastelin paljon opintojen aikana eli opiskelin hyvin huonosti monta vuotta tämän takia. Kurssit rämmin jotenkin läpi. Minulla ei ole perhettä,ei sukulaisia tai kavereita enää. Olen ollut todella yksin vuosia. Etenkin opintojen loppuvaiheessa kursseilla yritettiin painottaa, kuinka pitäisi olla työn ulkopuolista elämää ja lähimmäisten tuki, jotta jaksaa. Minulla ei ollut. Vapaa-aika oli vain panikointia yrittää opetella jotain, mutta mitään ei enää jäänyt päähän.

Jo opintojen aikana ja sitten työelämässä kohtasin kiusaamista kokeneiden lääkäreiden toimesta. Kaltoinkohtelua oli aina uhkailuun asti. Aloin pelätä potilaiden lisäksi myös toisia lääkäreitä. Usein jonkinlainen arvostelu tai nolaamisen yrittäminen alkoi aina siitä, jos ei jotain osannut, jonka kokenut lääkäri osasi.  Tästä minulle kehittyi ahdistus, joka tulee aina, kun minulta kysytään jotain. Pää lyö tyhjää, koska jos tieto ei tule kuin hakukoneelta kysymykseen, sitten kohdellaan kuin ääliötä ja pilkataan jollain tapaa. Olen nainen ja tätä on tullut oikeastaan pääasiassa miehiltä. En ole kovin hyvännäköinen ja olen miettinyt, liittyykö se siihen. Hyvännäköiset ihmiset tuntuivat menestyvän muiden kanssa jo opiskeluiden aikana.

En ollut aikaisemmin tämmöinen. En pelännyt jokaista kontaktia töissä tai elämässä. Teen tällä hetkellä helppoa lääkärintyötä, jossa jotenkin pärjään. Välillä vain osa-aikaisena, koska en ole muuta onnistunut saamaan. Vaikeissa tehtävissä tai esimerkiksi päivystyksessä en pärjäisi enkä halua mennä ketään satuttamaan.

Ennen lääkistä olin fiksu ja koin,että voin opetella mitä vain maailmassa, jos käytän siihen aikaa.  Usean ällän paperit on taskussa eli olin oikeasti joskus fiksu.

En tiedä, mitä tehdä. Koska vointi oli niin huono, hakeuduin helpompiin töihin hyvin nopeasti valmistumisen jälkeen. Koen tästä alemmuuden tunnetta ja että en ole kovin haluttu työmarkkinoilla. Monissa työpaikoissa ei pärjää, koska nuorelta lääkäriltä oletetaan sama työtahti ja osaaminen kuin 30 vuotta työtä tehneeltäkin. Välillä tuntuu, etten osaa mitään ja monista asioista en osaakaan edes perusteita. Tarkistan aina paljon ohjeista asioita tämän takia ja se vie aikaa. Olen ollut useassa paikassa todella yksin potilaiden kanssa, ei ketään, kenen kanssa jutella tapauksista tai joilta saada tukea tai jolta voi edes kysyä käytännönjuttuja.

Terveydenhuoltoon en voi itse hakeutua apua pyytämään, koska olen nähnyt, millaista se on. En luota lääkäreihin ollenkaan ja minulla on todella huonoja kokemuksia heistä myös potilaana.

Ainoa toivoni on, että voisin löytää jonkin uran vielä, jotta saisin rauhoitettua sillä elämääni niin, että se ei pyörisi terveydenhuollon ympärillä. En koskaan kohdannut töissä samanlaista kohtelua ennen terveydenhuollon töitä. Ei aikaisemmin töissä tarvinnut pelätä, että kuka tahansa voi alkaa pommittamaan ilkeitä viestejä, tivaamaan, arvostelemaan tai haukkumaan jollain tapaa tai että yrittäisi ehkä jopa satuttaa fyysisesti. Se on arkea terveydenhuollossa. Myös erilainen työntekijän riistäminen, huijaaminen ja valehtelu on arkipäivää työnantajien toimesta.

Mutta ikää on, aivot  sumussa eikä voimat riitä uuteen tutkintoon.  Olen kovin väsynyt elämään kädestä suuhun ja siksi olen edes jotain palkkaa vain yrittänyt saada jostain kasattua. Olen elänyt vuosiakin vain säästöilläni, ruokaan ja vuokraan kasannut rahat.

Mistä löydän paikkani? Olisin halunnut olla osa jotain suurta, jollain tapaa merkittävä. Mutta vuodet ovat menneet hukkaan ja olen kahlittuna työhön, jota vihaan. Tai no en vihaa aina, koska lääketiede on puhtaana lääketieteenä mielenkiintoista. Kiltit potilaat, jotka eivät huuda, arvostele tai eivät käy päälle ovat mukavia. Tykkään auttaa toisia.

Olisiko kenelläkään neuvoja? Mitä voin enää tehdä? Tiedot myös ruostuvat koko ajan, mitä pidempään olen kaukana raskaammasta potilastyöstä. Hävettää, miten huono olen.  Päivät pyörivät vain töiden ympärillä ja murehtien, mistä löytäisin parempaa. Ei kukaan halua palkata lääkäriä mihinkään muuhun työhön, koska enhän minä osaa mitään. Eikä kukaan halua opettaakaan. Enkä enää mitään opikaan. Olen niin väsynyt. Ja pettynyt, että kaiken sen työn ja vaivan jälkeen, tein virheen ja olen nyt tässä. Tuhlasin sen ainoan elämäni.

Kiitos, jos et vain haukkuisi minua. Tuntuu valmiiksi jo pahalta lukea lehdistä, kuinka vihattua ammattia edustan ja miten ansaitsemme vain paskimman työn ilman palkkaa. Olen yhteiskunnan pohjasakkaa. Jos voisin, kääntäisin kelloa taaksepäin enkä koskaan hakisi tälle alalle töihin. Tämä tuntuu painajaiselta,josta en voi herätä.

juuh oisko ideoita….menin idioottina poistelemaan laitehallinnasta laitteita (jotta saisin kirjauduttua exän laitteilta ulos) ja poistin vahingossa oman puhelimen. ei toimi sähköposti, ei youtube, ei mikään. muutin kuun alussa ja wifikin eri, kun aiempi oli exän.

Moro. Tää on nyt todennäköisesti tällaista ränttaamista mutta toivoisin myös neuvoa hieman elämää kokeneemmilta ihmisiltä.

Oon siis 22-25v mies ja oon seurustellut nyt teini-iästä asti saman ihmisen kanssa. Me tunnetaan toisemme äärimmäisen hyvin. Meillä on tosi vankka parisuhde ja hyvä kommunikaatio. Meillä on myös ongelmia mutta me työstetään niitä yhdessä paljon. Uskon että meillä on mahdollisuus hyvään, onnelliseen ja pitkään tulevaisuuteen. Ollaan paljon puhuttu naimisiin menosta, lapsista ja yhteisistä suunnitelmista.

Mutta. Vaikka naisystäväni haluaa aidosti tätä suhdetta olen aina aika ajoin epäröinyt. Minulle on hirveän iso kynnys sitoutua yhteen ihmiseen loppuelämäkseni. Minulla on paljon unelmia joihin hän ei liity tai ei ole pääasiassa niissä. Kyllähän niitä omia unelmia pitääkin olla eikä siinä mitään. Mutta olen alkanut kyseenalaistamaan niitä yhteisiä unelmia. Entä jos en tahdo perhettä seuraavan 2-3v aikana? Entä jos missaan koko mun elämän parhaat vuodet jolloin voisin olla ns. villi ja kerätä niitä omia tarinoitani? En vaan pysty olemaan parisuhteessa sellainen ihminen joka haluan olla. Olen hukassa itseni kanssa. En tahtoisi olla vastuussa kenellekään. Olen hyvin tyytyväinen myös yksinkin ja pidän yksinäisyydestä. Tämä välillä surettaa naisystävääni sillä hän pitää kovasti yhteisestä tekemisestä. Pelkään kaikkea sitä menetystä minkä tulen välttämättä kokemaan sitoutumalla näin nuorena yhteen ihmiseen.

Samalla pelkään kaikkea mitä menettäisin eron myötä. Menettäisin todennäköisesti lopullisesti tämän ihmeellisen naisen. Tämän henkilön jonka kanssa olen vannonut toteuttavani kaiken. Menettäisin suurimman rakkauteni. Mahdollisten lasteni äidin. Menettäisin ihminsen jonka kanssa olen jakanut yli kolmanneksen elämästäni. Lisäksi hän jäisi pitkälti tyhjän päälle vaikka minä todennäköisesti pärjäisin taloudellisesti. En tahtoisi tätä hänelle ollenkaan. Olemme puhuneet asiasta ennen. Olen tuonut hänelle ilmi vapaudenkaipuuni ja omat unelmani. Hän ottaa nämä varsin raskaasti sillä on todella parisuhdeorientoitunut. Hän on kuitenkin kannustanut minua paljon omiin harrastuksiini ja oman ajan ottamiseen vaikka onkin hänelle ajoin vaikeaa.

En tiedä seuratakko omaa polkuani yksin, haikaillen aina sitä mitä minulla jäi kokematta vaiko valita turvallisen, ennaltaarvattavan elämän kumppanin kanssa. Olisinko onnellinen enään 30-40 vuotiaana vai jäisinkö aina miettimään, entä jos?

Terve.

Kauan aikaa sitten tuli ostettua noita jauheita ja sit jäi purkit itelle, nyt niille purkeille on tullut käyttöä ruuvien säilytyksessä mut yhdestä purkista on kadonnu kansi ja siitä ei oo paljoa iloa ilman sitä kantta, jos kenelläkään on kantta niin olisin erittäin kiitollinen.

( jos kellää on jääny samalla pari purkkia kansien kanssa niin otan mielelläni )


Asunnossani on talvisin hyvin vilpoisaa, erityisesti ikkunan luona. Jalassa pitää olla tuplavillasukat ja päällä parit villapuserot. Kyllähän näinkin pärjää ja yleislämpötila pysyy yli vaaditun 18 C asteen, mutta joskus olisi kiva, että saisi asuntoa vähän lämpimämmäksi. Termostaattia säätämällä tämä ei onnistu, sillä vanhan talon lämmöneristys ei riitä. Olen siksi harkinnut sähkölämmittimen hankkimista avuksi.

Mitä kannattaa ottaa huomioon tällaiset laitteiden kohdallla? Onko Motonetin/Puuilon perusvekottimet ihan kelpoja? Entä paljonko kannattaa olla tehoja? Itse olen ajatellut 1000-2000 W öljytäytteistä laitetta. Laite saisi mielellään olla hiljainen ja tehojenkin olisi varmaan hyvä olla säädettävissä tilanteen mukaan, jotta ei poukkoile liian kuuman ja kylmän välillä. Olisiko tuollainen 2000/1200/800 W laite sopiva tarpeisiini?

Lisäys: Niin ja suurin osa asunnosta (pl. hella ja kylpyhuone) on yhden 10 A sulakkeen takana, eli tuollainen 2000 W laite olisi varmaan ylipäätään siinä ylärajoilla mitä täällä voisi käyttää.

Oon opiskelija joka käy töissä ja mulla on adhd, lukivaikeus ja vaikee massenus. Tuntuu etten pysty tähän. Kela kyseli kui opinnot ei edisty (käyn siis kyllä mutten pääse läpi) selitin tilanteen että mp ongelmat ja nää jossa he ehdotivat että haen sairaspäivärahaa. Ongelma on vaan se että mä tarvitsen siihen sen lausunnon ja sairaslomaa. Yhts diagnosoi mulle vaikee massenuksen, krooninen väsymys ja ahdistuneisuushäiriö ja opiskelukyvytömäksi mutta ne ei voi myöntää mulle sitä töihin. Enkä oikeen voi saada palkatuloo sairasloma. Työterveys diagnosoi mulle sit :"Masentuneisuuden tunne ja hieman väsy, työkykyinen" joten en pääse sairaslomalle.

Pahalta näyttää Elisan kannalta. Nuo heidän verkkonsa kuuluvuusongelmat ja pätkiminen on mennyt siihen pisteeseen että enää ei puhuta yksityishenkilöiden ja pienyrittäjien karkaamisesta, vaan yrityksissäkin on ruvettu harkitsemaan palveluntarjoajan vaihtoa ihan pelkästään toimivuuden takia.

Suosituksia aloittelijalle tarot korteista? Pitäis löytyä suomalaisesta kirjakaupasta. Mitään kokemusta tulkinnasta ei ole

Käytin tekoälyä tämän kääntämiseen. Äidinkieleni on jokin kolmas kieli.

Olemme olleet yhdessä puolitoista vuotta. Muutin Suomeen kaksi vuotta sitten. Olen aasialainen ja hän on suomalainen. Hän on kasvotusten todella huolehtivainen, varmistaa että voin hyvin ja tekee heti, mitä pyydän. Hän on myös hyvin maanläheinen (ei käytä edes sosiaalista mediaa).

Hän on kuitenkin hyvin passiivinen. Seurustelun alussa hän ehdotti tapaamisia paljon, mutta ajan myötä se on vähentynyt, ja olemme riidelleet siitä monta kertaa. Hänen kantansa on aina ollut: “Tavataan, kun molemmilla on aikaa.” Minä taas järjestän aikaa aina, vaikka olisin kiireinen, mihin hän sanoo, ettei minun tarvitse. Hän lähettää harvoin viestin ensin, koska hänen mukaansa suomalaiset viestittelevät vain, kun heillä on jotain sanottavaa. Kun kirjoitan hänelle itse, hän kuitenkin vastaa laajasti ja rauhassa.

Joskus menee kaksi tai kolme viikkoa, ettei hän halua tavata minua, koska hänellä on tehtäviä ja tenttejä. Minäkin olen jatko-opiskelija, mutta minulla kyllä riittää aikaa rakkaille ihmisilleni. Yritin lopettaa suhteen viime elokuussa, mutta peruin päätökseni parinkymmenen päivän jälkeen, koska voin niin kurjasti, ja otin hänet takaisin. Hän sanoi silloin olleensa surullinen. Kun tapaamme, hän on kuitenkin tietyllä tavalla todella huolehtivainen: kerran hän vaihtoi kaikki polttimot asunnossaan, koska olin maininnut silmieni olevan kipeät yhtenä päivänä, eikä hän edes leuhkinut asialla, ennen kuin huomasin sen itse. Hän myös heittää minut aina kotiin ja niin edelleen.

Miten tässä tilanteessa pitäisi toimia?

Uberissa ja Boltissa kuskit arvostelevat asiakkaat. Kuski voi olla ottamatta vastaan keikkaa huonon arvosanan omaavalta asiakkaalta.

Itsellä ei ole ongelmaa, oon aina hyväkäytöksinen ja kohtelias. Mutta pohdin.

Suomessa piisaa taksifirmoja, joten vaikka perseilisi tosi kovasti ja olisi epähaluttu persoona noille kahdelle, voisi aina tilata tavallisen taksin.

Mutta entä maissa joissa noilla on monopoli? Puola ja Liettua tulee mieleen viimeaikaisista kohteista joissa noilla käytännössä monopoli. Tavallisia takseja ei näkynyt enää lainkaan kaduilla.

Onko mahdollista että jos perseilet tilisi huonolle tolalle, et vaan enää voi kulkea taksilla kyseisessä maassa, kun vaihtoehtoisia takseja ei ole?

Entä kuinka kauan tämä huono maine kestää? Loppuelämän?

Mietin vaan että kun täälläkin puuhaillaan uudistuksia taksimaailmaan, niin jos olisi vain yksi firma jolla monopoli, ja tällä firmalla arviot asiakkaista, olisi aivan mahdollista että jotkut ihmiset suljettaisiin järjestelmän ulkopuolelle. Aika kamalaa, eikö vain?

Teoriassa jos viet huonovointisen kaverisi baarista kotiin appitaksilla, ja hän oksentaa taksiin, voit kärsiä penaltia ilman että itse teit mitään väärin...

Että olisko kiva olla se ihminen, joka työkseen piereskelee leikkelepaketteihin lihatehtaalla?

Mietin uuden puhelimen ostamista (ip 15?) ja mietin sieltä ostamista. Onko hyväkuntosia puhelimet ja niin poispäin